Suomi pelaa MM-karsintaottelun Kroatiaa vastaan sunnuntaina klo 19. Oli lopputulos mikä tahansa, suomalaisen jalkapallon pitäisi alkaa miettimään lajin kansallista identiteettiä ja itsetuntoa, kirjoittaa jalkapallotoimittaja Saku-Pekka Sundel tällä viikolla Urheilusanomissa julkaistussa esseessä.
SULJE SILMÄT ja kuvittele kuinka Espanjan maajoukkue pelaa jalkapalloa. Tai Italia. Tai Brasilia. Englanti. Saksa. Alankomaat.
Suurin osa jalkapalloilijoista tietää suunnilleen mitä näet. Mielikuvituksesi on jopa puettu sanoiksi. Tiki-taka, catenaccio, joga bonito, pitkä ja takana, koneisto ja koko jalkapallo.
Kuvat tuskin vastaavat tarkkaa totuutta, koska jalkapallo urheilulajina muuttuu melkein nopeammin kuin ympäröivä yhteiskunta.
Kick and rush -ajattelu ei edes kuvaa enää tyydyttävästi englantilaista jalkapalloa, mutta tietyt periaatteet elävät edelleen syvällä sisällä. Brittipelaajan on henkisesti helpompi purkaa palloa pitkälle omalta puolustusalueeltaan kuin hollantilaisen. Se on aina ollut hyväksyttävää, jopa tehokasta Englannissa.
Saatamiasi mielikuvia kutsutaan identiteetiksi. Sanan filosofinen määritelmä viittaa siihen, mikä tekee jostakin tunnistettavaksi, koska sillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka erottavat sen muista.
Sulje nyt taas silmäsi ja mieti miten Suomen miesten maajoukkue pelaa jalkapalloa. Onnittelut, jos sait jonkinlaisen kuvan. Monet eivät voi.
Identiteetti viittaa myös omien erityispiirteidensä tiedostamiseen. Sen voi sanoa jälleen itsekunnioituksena. Suomalaisen jalkapallon tragedia on itsetunnon puute.
Eri asia on kuinka paljon tietyt jalkapallokulttuuriset piirteet ovat kentällä hyödyllisiä toisiinsa verrattuna, mutta vahvuus on niiden olemassaolo joka tapauksessa.
Suomalaisella jalkapallolla ei ole tällaista voimaa. Mutta olisiko voinut? Sitä on myös jääkiekossa.
Islanti voitti Suomen kahdella viime hetken maalilla. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL
Ensinnäkin kannattaa pohtia, pärjääkö Suomen miesten jalkapallomaajoukkue vuodesta toiseen ja karsinnat vuodesta toiseen, kuten yleisesti ajatellaan.
A-maajoukkueen menestys on viime kädessä se mittari, jonka avulla voidaan helposti arvioida, käyttääkö suomalainen jalkapallo resurssejaan tarpeeksi hyvin.
Suomi on Luxemburgin jälkeen yrittänyt pisimpään Euroopassa päästä arvostettuihin jalkapallokilpailuihin tuloksetta. Vuodesta 1938 lähtien Suomi on pelannut 31 karsintaottelua, eikä ole esiintynyt finaaliturnauksessa kertaakaan.
Näin arvioituna Suomen voidaan sanoa olevan vakavasti heikompi.
Toisaalta kaukolaukaus osoittaa tarkasti, että Suomi pelaa jatkuvasti täsmälleen omalla tasollaan kamppaillessaan karsintaotteluissa.
Ajatellaanpa sitä useiden mittareiden avulla. Verrataanpa lajin tärkeitä muuttujia, kuten pelaajien tasoa, kotimaan pääliigan tasoa, jalkapallon yleistä kiinnostusta ja asemaa yhteiskunnassa sekä olosuhteita.
Suomen edellisessä, kaikkien aikojen karsintalohkossa pelasivat Huuhkajin lisäksi Romania, Kreikka, Unkari, Pohjois-Irlanti ja Färsaaret.
Kuinka monessa mainituista muuttujista Suomi ei ole muita jäljessä Färsaaria lukuun ottamatta? Hyvin harvoin, jos koskaan.
Näillä mittareilla Suomen ei olisi pitänyt edetä karsintaryhmästä.
Tämä todellisuus ei tarkoita, etteikö Suomi voisi saada enemmän irti itsestään jalkapallomaana.
Jääkiekkomaajoukkueen pelaajamateriaali ei ole koskaan parhaita arvostetuissa turnauksissa, mutta silti joukkueella on tapana menestyä.
Tärkeä syy tähän on yhtenäinen, suomalaisten pelaajien ominaisuuksia mahdollisimman hyvin tukeva pelitapa – ns. Meidän peli. Siinä yksilöllisten taitojen puutteita korjataan kollektiivisesti. Miksi jalkapallossa ei ole Meidän peliämme?
Koska Suomessa ei ole jalkapallon itsetuntoa. Täällä on aina jäljitelty muiden maiden malleja ja sen vuoksi olemme jahtaneet niitä kymmenen vuoden ajan.
Sinun on seurattava maailman trendejä ja oikeiden asioiden varastaminen on viisautta, mutta sinun on myös osattava luoda omasi. Muuten Suomi jää ikuisesti vuosikymmenen jälkeen.
Suomi pelasi Kosovon kanssa MM-karsintaottelun avausottelussa. KUVA: JUSSI NUKARI / LEHTIKUVA
JÄLJELLÄ Suomi on jo rakentamassa peliidentiteettiä, vaikka esimerkiksi nuorten maajoukkueissa on yritetty luoda yhtenäistä tyyliä. Prosessi on tarpeettoman pinnallinen, kun sen pitäisi lakaista läpi koko Suomen jalkapallokentän.
Saksassa jalkapallon dna-kartoitus ja sitä seurannut suursiivous tehtiin jo 2000-luvun alussa, vaikka maassa oli pitkät menestysperinteet. Belgiassa oli samoihin aikoihin suuri lakaisu.
Suomessa on edelleen liikaa jarruja, jotka ajattelevat, että kaikki on tarpeeksi hyvin näin, vaikka todellisuus on karu. Ei se paljon huonommaksi voisi mennä.
Belgian liiton päävalmentajan Kris Van Der Haegenin mukaan identiteettiongelma ei ole vain Suomen ongelma. Hän käyttää kaikkein kuluneinta ja yksinkertaista talon analogiaa korostaakseen jalkapallomaailman hyvin tyypillisiä lyhyen aikavälin strategioita.
Van Der Haegenin mukaan talon rakentaminen ei ala katosta, vaan sokkelista. Kaikki ymmärtävät tämän paitsi jalkapallossa. Kaikki ymmärtävät myös, että taloa ei voi rakentaa nopeasti. Saman pitäisi koskea jalkapalloidentiteetin luomista. Miksi sen sisäistäminen on niin vaikeaa?
Suomi on epäonnistunut jalkapallokentillä kahdeksan vuosikymmentä, joten nytkään ei pitäisi olla kiirettä.
Belgiassa maan jalkapalloihmiset kokoontuivat laajasti seuran toimihenkilöistä ammattiliittojen toimihenkilöihin, valmentajiin ja toimittajiin. He alkoivat kysellä. Sen jälkeen he alkoivat etsiä vastauksia.
Avoimen ja laajan keskustelun kautta löytyi myös suunta suomalaisen jalkapalloidentiteetin löytämiselle. Se ei ainakaan näytä siltä, että muutama pää tökkii yhteen liiton tunkkaisissa toimistoissa.
Huhkaj is currently coached by Hans Backe. PHOTO: JUSSI NUKARI / LEHTIKUVA
Suomalaisen jalkapallon identiteettiongelma ulottuu monille tasoille. Sen ylemmällä tasolla on aivan liikaa turbulenssia. Lippulaiva Maajoukkue hyppää pelityylistä toiseen riippuen siitä, onko ohjauksessa Antti Muurinen , Roy Hodgson , Mixu Paatelainen vai Hans Backe .
Pelimuutokset ovat kuin matalan tason jalkapallo-ottelu, jossa harhaanjohtavaa syöttöä seuraa nopea tappio. Pakettia ei ole koskaan koottu.
Tämä ei ole valmentajien vika, vaan valmentajat valitsevien ihmisten vika. Heidän pitäisi linjata suomalaista pelitapaa ja valita siihen sopiva valmentaja. Suomi, jos kukaan, ei voi antaa muille tasoitusta vauhtiillaan.
Suurin kysymys on, mikä olisi ihanteellinen suomalainen tapa pelata? Miten Suomen tulisi yrittää pelata, jotta pelaajien fyysiset ja henkiset ominaisuudet hyödynnettäisiin parhaalla mahdollisella tavalla?
Suoraan sanottuna suomalainen on hidassoluinen, rytmitajuton, hieman kömpelö eikä teknisesti tarpeeksi taitava. Jalkapallon harjoittelun lähtökohdat ovat haastavat. Siksi kannattaa ensin miettiä, mitä suomalaiset ovat.
Kaiken huipuksi meitä voidaan kuvata luotettaviksi, sitoutuneiksi, älykkäiksi, ahkeraksi ja vastaanottavaiseksi. Olemme järjestäytyneet. Ja emme yleensä petä.
Jalkapallokentällä vain huonot ominaisuudet näyttävät olevan näkyvissä.
Suomen joukkue protestoi Islannin viime hetken voittomaalta turhaan. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL
Jalkapallo on maailmassa niin kilpailullinen urheilulaji, että yhtenäisyydellä ei voi saada samaa kilpailuetua kuin jääkiekossa. Silti EM-kisat osoittivat, että puuhaa riittää. Antonio Conten Italia on esimerkki siitä, kuinka materiaalista saadaan kaikki potentiaali irti.
Luulisi, että Conten menetelmät uppoavat auktoriteettiuskoiseen, ahkeraan ja systemaattiseen suomalaiseen.
Ongelmana on, että vaikka Suomi onkin maailman kurinalaisin, sitoutunein ja yhtenäisin joukkue, ei se silti pitkälle pääse.
Saksassa sama tuli tunnetuksi vasta 2000-luvun alussa, kun joukkue pysyi EM-sarjan alkulohkossaan jumboina. Toimittaja Raphael Honigsteinin kirja The Tuned Machine of German Football antaa hyvän kuvan maan jalkapallon ortotiikasta.
Suomessakaan ei voi piiloutua siltä, että taito on jalkapallon ylivoimaisesti tärkein ominaisuus. Minkään tason yhtenäisyys ei voi korvata tarvittavan taitotason puutteita.
Keskustelu äärimmäiseen taitoon tai tiukkaan puolustuspeliin perustuvasta pallonhallintajalkapallosta on vielä liian mustavalkoista. Ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita.
Atetico Madrid on yksi intensiivisimmistä, yhtenäisimmistä ja järjestäytyneimmistä joukkueista maailmassa. Eikö se pelaa taitojalkapalloa? Kun Atletico saa pallon haltuunsa, he hyökkäävät nopeasti mutta järjestäytyneesti käyttämällä hyvin suunniteltuja syöttöketjuja. Pelaajat tietävät toistensa liikkeet jo etukäteen. Tehokkuudesta huolimatta Atletico yrittää myös pitää palloa jossain määrin.
Vaikka jalkapallo on pallonhallinnan suhteen nollasummapeli, on lajissa muitakin välimuotoja kuin paatish pallonhallinta ja Backen inhorealismi.
Mitä muuta Suomi voisi olla kuin poikkeuksellisen kurinalainen, tiivis ja järjestäytynyt?
”
Suomella voisi olla edellytykset olla maailman paras erityistilannemaa.
Meillä on tunnetusti maailman pisin harjoittelujakso kausien välillä. Siksi suomalaisten fyysisten kykyjen pitäisi olla maailman parhaita. Jalkapallo on juoksupeli.
Kaksintaistelut ovat myös erittäin ratkaisevia urheilussa. Se on ollut yksi suomalaisten harvoista vahvuuksista. Mutta onko Suomi luopunut yhdestä vahvuudestamme viime vuosina?
Ainakin sanat kovuus ja asenne ahdistavat monia. Ne ovat liian vanhanaikaisia ja abstrakteja käsitteitä.
Jokainen, joka käyttää sellaista, suljetaan nopeasti jalkapallon älykkyydestä. Kuitenkin, kun puhut jalkapallokoulutettujen ihmisten kanssa ympäri maailmaa, jotka tutkivat peliä, he eivät väheksy kovaa asennetta ja mentaliteettia yhdeksi pelaajan ominaisuuksista.
Oman juoksun aikana voit miettiä, riippuuko viimeisten kilometrien kestävyys vain kunnostasi vai myös asenteesta. Jalkapallo-ottelussa voi yllättävän usein nähdä kuinka pelaajat eivät noudata omaa vartiointiaan.
Myös Suomen tulee hyödyntää vahvuuksiaan erityistilanteissa enemmän. Jalkapallossa heitä yllättävän halveksitaan ottaen huomioon, että 20–30 prosenttia kaikista maaleista tehdään erikoistilanteista.
Edes pelaajat eivät halua harjoitella erikoistilanteita, paitsi suoria vapaapotkuja. Erikoistilanteet nähdään jotenkin pelin ulkopuolisina tapahtumina, mikä on käsittämätöntä.
Potkutekniikan lisäksi erityistilanteissa korostuvat fyysinen voima, taisteluvoima ja organisointi. Viimeisissä karsintaotteluissa Islanti teki 60 prosenttia maaleistaan erikoistilanteista ja pääsi EM-kisoihin. Suomella voisi olla edellytykset olla maailman paras erityistilannemaa.
Paulus Arajuuri teki Suomen ainoan maalin MM-karsintaottelussa Kosovoa vastaan 5.9.2016. KUVA: PETTERI PAALASMAA
FOOTBALL IDENTITY ei tietenkään tarkoita yhtä tapaa pelata.
Sitä peliä, jolla Suomen A-maajoukkue ehkä parhaiten pärjää kansainvälisesti, ei voi viedä esimerkiksi HJK:n E-junioreihin. He eivät voi aloittaa puolustamista samalla tavalla ja antaa heikomman vastustajan pitää palloa.
Loppujen lopuksi kysymys on siitä, kuinka antaa nuorille suomalaispelaajille paras valmistautuminen menestyäkseen.
Urheilulla on tietyt yleismaailmalliset ja lähes muuttumattomat lait. Pallo vaihtaa omistajaa noin 400 kertaa ottelun aikana. Tämä on tapahtunut 30 vuotta sitten ja tapahtuu myös 30 vuoden kuluttua.
Siksi nuorille pelaajille kannattaa opettaa toimimaan hyväksikäytön ja tappion jälkeen. Yritetään tehdä vastahyökkäys nopeasti tai viedä pallo takaisin heti. Pelkästään tällainen harjoittelu tukee jalkapallon toista perusperiaatetta eli liikkumista.
Voivatko suomalaiset olla maailman parhaita näissä siirtymätilanteissa?
Suomi on koulutuksen mallimaa. Opettajat ovat ammattitaitoisia ja lapset vastaanottavaisia. Miksi olemme niin kaukana jalkapallon opetuksen mallimaasta?
Suomi on ollut myös tekniikan edelläkävijä pitkään. Teknologia on vain tukitoiminto jalkapallossa, mutta sitä voisi saada Suomessa vielä enemmän. Siellä on taitavia teknologiavalmistajia ja älykkäitä käyttäjiä.
Suomesta tuskin koskaan tulee yksi maailman johtavista jalkapallomaista. Jalkapallokulttuurimme köyhyyttä voi kuvata sillä, että kukaan vastuullinen aikuinen ei voisi koskaan käskeä 13-vuotiaalle lapselle sijoittaa koko elämänsä jalkapalloon.
Hyvä, joku sanoisi. Se on eri keskustelu.
Maallamme olisi kuitenkin paljon paremmat edellytykset. Ensinnäkin tulee rakentaa identiteettiä ja itsetuntoa. Se taas vaatii rohkeampia päätöksiä ja niiden maltillista seurantaa. Ei ole mitään menetettävää.
Entä jos päätökset olivat vääriä? Olisimme ainakin yrittäneet. Yhtään jalkapallon finaaliturnausta ei missata.
